Matkani Mifukon kanssa alkoi varsin mielenkiintoisesti vuonna 2009.
Minna kertoi tapaamansa korinpunontaan erikoistuneen naisen yhteystiedot ja kysyi, voisimmeko löytää hänet, jotta hän voisi tehdä meille muutaman korin. Soitin yhteyshenkilölle ja sain selville, että nainen oli kotoisin alueelta, joka oli lähellä kotiani ylämaalla. Hänen nimensä oli Esther Ndunge, mutta me kaikki tunsimme hänet nimellä Mama Kasee. Niinpä Minna, Mari ja minä sovimme tapaavamme hänet.
Emme tienneet hänen tarkkaa sijaintiaan, joten matkalla kysyimme joiltakin naisilta, tunsivatko he Mama Kaseen. Naiset valehtelivat, että olimme tulossa tapaamaan juuri heitä, koska Minnan ja Marin nähtyään he olivat uteliaita vierailumme tarkoituksesta.
Jutellessamme heidän kanssaan oikea Mama Kasee käveli luoksemme ja näin me kaikki lopulta tapasimme toisemme. Menimme hänen kotiinsa, jonne hän oli pyytänyt muutaman muun käsityöläisen, ja juttelimme siitä, mitä halusimme ja jätimme heille näytteen siitä, millaisia koreja heiltä haluaisimme.
He tekivät hyvälaatuisia koreja, mutta väri oli väärä. Sovimme, että pidämme ryhmän ja koulutamme heidät punomaan tarvitsemamme laatuisia koreja.
Päätimme vierailla myös muiden Makuenissa asuvien naisten luona ja aloitimme äitini Teresia Mbuvan luota. Vieraillessamme äitini kotona huomasimme, että hän oli pyytänyt paikalle muutamia naisia tapaamistamme varten. Useimmat heistä eivät osanneet punoa, mutta olivat innokkaita oppimaan ja aloittamaan tämän Kiondo-korien punomisen matkan. Sovimme, että he tekisivät muutaman korin arvioidaksemme heidän taitotasonsa. Ikävä kyllä useimmat korit olivat huonolaatuisia, joten sovimme, että koulutamme naiset, ja Minna ja minä kävisimme heidän luonaan viikoittain. Tämä auttoi rohkaisemaan heitä jatkamaan punomistaitojensa kehittämistä.
Ne muutamat hyvät korit, jotka naiset tekivät, lähetimme Marille Suomeen, ja pikkuhiljaa aloimme saada muutamia pieniä tilauksia.
Vuonna 2012 Minna muutti takaisin Suomeen, ja tunsin yhä suurempaa painetta ja vastuuta toteuttaa unelmamme. Otin tehtäväkseni etsiä lisää käsityöläisiä, ja Minna, Mari ja minä sovimme, että jatkamme yhteydenpitoa siitä, miten rakentaa Mifukoa eteenpäin. He lähettäisivät minulle näytteitä ja tilauksia, jotka jakaisin käsityöläisille, joita oli tuolloin alle 100. Naiset punoisivat tilaukset ja me lähettäisimme ne Suomeen. Lopulta, kun tilaukset kasvoivat ja kasvoivat, äitini ja minä lisäsimme ponnisteluja löytääksemme lisää käsityöläisiä, jotta voisimme lisätä korien tuotantoa. Kikiman ympärillä asuvat naiset liittyivät mielellään olemassa olevaan pieneen käsityöläisryhmäämme. Nyt heitä oli niin paljon, että sovimme ryhmän jakamisesta pienempiin, noin 15-20 käsityöläisen ryhmiin, jotta pysyisimme paremmin järjestyksessä.
Tilaukset jatkoivat kasvuaan, ja Minna halusi tehdä perinteisiä koreja. Tutkimustyötä tehdessäni näin Gikombassa (Nairobin paikallisilla markkinoilla) joitakin naisia, jotka myivät perinteisiä koreja, ja heidän kanssaan keskustellessani tajusin, että osa heistä oli kotoisin Makuenista, Tawan kylästä, joka on minun kotiseutuni. Tarkistin heidän koriensa laadun, ja joitakin parhaista koreista oli punonut nainen nimeltä Jane Mutala. Ostin häneltä joitakin koreja ja jätin hänelle näytetilauksen XS- ja S-kokoisista koreista, joita hän punoi. Kun Jane toi punomansa näytteet takaisin, ne olivat niin hyviä, että pyysin häntä etsimään muita yhtä taitavia käsityöläisiä tekemään meille koreja. Jaoin tilauksen hänen kokoamalleen ryhmälle, ja korit olivat hyviä. Kun Minna ja Mari vierailivat Keniassa, menimme tapaamaan Janen ryhmää.
Ajan kuluessa kohtasin uuden haasteen. Naisilla oli vaikeuksia ymmärtää Minnan ja Marin pyytämiä malleja, mutta tiesimme, että jos jatkamme heidän kouluttamistaan, he oppisivat. Asuin tuohon aikaan Nairobissa ja vierailin Makuenin ryhmien luona ja vietin usein muutaman päivän Kikimassa varmistaakseni, että naiset noudattivat ohjeitamme ja punoivat koreja oikein.
Tuohon aikaan valmistimme kahvattomia koreja, mutta Minna päätti kokeilla nahkakahvojen kiinnittämistä muutamaan koriin. Ne näyttivät niin kauniilta, että päätimme palkata naisista koostuvan ryhmän, jonka tehtävänä olisi tarkistaa korien laatu, ja pienen miesryhmän valmistamaan ja kiinnittämään nahkakahvat.
Vuoteen 2015 mennessä saimme niin paljon tilauksia, että minulle tuli haasteeksi hoitaa tilaukset Nairobissa asuessani. Käsityöläiset asuivat Makuenissa, ja korien kuljettaminen Makuenista Nairobiin, jotta voisin valmistella ne lähetystä varten, oli hektistä. Sovimmekin, että muuttaisimme perheeni kanssa Makuenin ja Nairobin välissä sijaitsevaan Machakosin kaupunkiin, jotta asiat olisivat helpompia. Lapseni kävivät jo hyviä kouluja, ja oli haastavaa löytää uusia yhtä hyviä kouluja uudesta kotikaupungistamme, mutta sopeuduimme hitaasti. Lopulta kaikki sujui hyvin.
Monipuolistimme myös tuotevalikoimaamme repuilla, sandaaleilla, alumiinituotteilla, puukoristeilla sekä keramiikka- ja saippuakivituotteilla.
Näin Mifukon tarina alkoi vuonna 2009! Tähän mennessä olemme keränneet yli 1300 käsityöläistä Makuenissa, Machakosissa ja Kituissa, koska yhä useammat naiset ovat kuulleet Mifuko-ryhmistä ja liittyneet niihin.
