Kirjoittaja: Scholastica Mutua
Editoinut: Anita Lintula
Scholastica Mutua on nuorten mentori Mboonissa, Keniassa. Maaliskuusta elokuuhun 2026 hän työskenteli Connect for Global Change-globaalikasvatushankkeessa tukien kenialaisia nuoria vaikuttajia luomaan tarinoita, videoita ja tarinakortteja suomalaisten toisen asteen oppilaiden käyttöön. Kokemus oli hänelle paljon enemmän kuin materiaalintuotannon fasilitointia. Se oli kuuntelua, tilan luomista vaikeille keskusteluille ja ennen kaikkea valmiutta antaa nuorten tarinoiden ja äänen koskettaa itseään.
Teemat, joita käsittelimme yhdessä - ilmastonmuutos, epätasa-arvo, kolonialismi ja mielenterveys - eivät olleet abstrakteja aiheita nuorille. Ne olivat osa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Ajoittain roolini oli vain olla nuoren rinnalla hänen kipunsa äärellä, ennen kuin pystyimme muuttamaan kokemuksen joksikin, joka voisi opettaa jotain myös muille.
Minuun teki suurimman vaikutuksen se, kuinka vahvasti nuoret halusivat muokata itse oman tarinansa. He eivät halunneet tulla esitetyksi ilmastonmuutoksen tai epätasa-arvon uhrina. He halusivat tuoda esiin yhteisöjensä tietoa, sopeutumiskykyä ja luovuutta ja samalla puhua rehellisesti siitä epäreilusta taakasta, jota he ja heidän yhteisönsä kantavat.
Hetki, joka pysyy
Yksi hetki on jäänyt vahvasti mieleeni.
Yhden tarinakorttitapaamisen aikana hiljainen nuori nainen esitteli valokuvan ja tekstin mielenterveydestä. Hän kertoi mielenterveyshaasteita ympäröivästä hiljaisuudesta yhteisössään ja yksinäisyydestä, joka syntyy, kun omalle kokemukselle ei ole sanoja.
Huone hiljeni.
Sitten muut nuoret alkoivat nyökätä yksi kerrallaan. He tiesivät, mistä puhutaan.
Ehkä tästä aiheesta ei olisi koskaan puhuttu yhdessä. Nyt siitä puhuttiin.
Se hetki oli minusta osoitus siitä, että tarinankerronta ei ole vain sisällöntuotantoa. Se voi antaa ihmisille kielen puhua kokemuksista, joista he eivät ole aiemmin pystyneet puhumaan ja auttaa heitä huomaamaan, etteivät he ole kokemustensa kanssa yksin.
Tilan luominen pysähtymiselle
Kenialaiset ja suomalaiset nuoret tapasivat toisiaan etätyöpajojen välityksellä. Heidän taustansa olivat erilaisia ja joskus tämä erilaisuus vaati selitystä. Kuitenkin keskustelut antoivat nuorille mahdollisuuden kohdata toisensa tasavertaisina. Kaikilla oli omista lähtökohdistaan käsin tietoa, kokemuksia ja näkökulmia jaettavana.
Jos saisin jatkaa samanlaista työtä, haluaisin luoda vielä enemmän tilaa reflektiolle. Ei vain aikaa tuottaa jotain, vaan aikaa pysähtyä – minulle mentorina ja nuorille itselleen. Jotkut kokemukset on ensin kuultava ja kannateltava yhdessä, ennen kuin niistä voidaan tehdä tarinoita. Antaisin myös nuorille enemmän tilaa dokumentoida omaa kokemustaan prosessista, ei vain niitä teemoja, joista materiaalia tuotetaan.
Jos resurssit sallisisivat, olisi ihana toteuttaa ainakin yksi henkilökohtainen kohtaaminen kenialaisten ja suomalaisten nuorten välillä. Etäyhteys voi avata ovia, mutta se ei korvaa tapaamista kasvokkain.
Nuoret eivät tarvitse valmista käsikirjoitusta vaan luvan
Suurin oppi tästä hankkeesta minulle on, että nuoret eivät aina tarvitse valmista käsikirjoitusta. He tarvitsevat luvan. Luvan puhua siitä, mikä on totta heille. Luvan olla monimutkainen. Luvan puhua tasavertaisesti.
Toivon, että hankkeessa luodut yhteydet jatkavat kasvamistaan – lisää keskusteluja, lisää ajatustenvaihtoa ja lisää tilaisuuksia hyvinkin erilaisista taustoista tuleville nuorille löytää toisensa ja kuunnella toisiaan.
Maailma tarvitsee näitä keskusteluja. Nyt enemmän kuin koskaan.
